SURU ON KOTINSA MENETTÄNYTTÄ RAKKAUTTA
Viime kuukausina olen saanut lukea jatkuvasti lehtien sivuilta toinen toistaan
järkyttävimmistä onnettomuuksista ja tapahtumista, jotka ovat koskettaneet satojen ja jopa
tuhansien ihmisten elämää.
Tämä saa minut kirjoittamaan surusta - tunteesta, joka on meille kaikille niin tuttu ja samalla niin tuntematon, pelottava ja samalla niin mukaansa vievä.
Sureminen
on ihmiselle todella raskasta työtä. Sille on annettava rauhaa, aikaa ja tilaa,
jossa mitkään käskyt ja yllykkeet eivät häiritse sitä, mikä ihmisen sisällä
tapahtuu. Sen täytyy saada tapahtua kätkössä.
Sitä
ei saa medikalisoida eli tehdä sairaudeksi, jota pitää ”pakkohoitaa”.
Ja
se tapahtuukin vain kätkössä, piilossa.
Ihminen vaeltaa kuin savuisessa,
usvaisessa laaksossa, jossa usva tarttuu silmän pintaa tehden siihen ikään kuin
kalvon, joka estää näkemästä kunnolla. On vain edettävä eteenpäin omaan tahtiin
tietämättä itsekään mitä tapahtuu.
Miksi
se on niin raskasta työtä? Koska siinä syntyy uutta...
Surutyöstä
puhutaan yleensä vain kuoleman yhteydessä.
Minun mielestäni kaikki elämän menetykset kutsuvat meitä jonkinasteiseen surutyöhön:
Lapsen
lempilelun rikkoutuminen; koulunvaihto; muistoesineen katoaminen; paikkakunnalta muutto; menetetty terveys; avioero; ohitettu seksuaalisuus; täyttymätön unelma; syli, johon ei koskaan päässyt; ystävä, joka hylkäsi; perheyhteys, jota ei koskaan ollut.
Suuret
menetykset näyttävät vaativan ainakin vuoden ja usein paljon enemmän aikaa,
ennen kuin löydämme sisäisen suostumisen menetyksiin ja voimme sovinnolla luopua menetyksistä.
Itseäni
on ärsyttänyt se, että jopa surutyöstä
tehdään kaavoja ja diagrammeja. Ikään kuin olisi olemassa joku oikeaoppisesti
läpikäytävä luopuminen, johon voi kirjiottaa käteviä tee-se-itse-oppaita.
Ei
ole mitään yhtä oikea ohjeistoa lähimmäisen surun kohtaamiseksi, vaan yleensä
spontaanius, aitous ja intuitionsa noudattaminen ovat tärkeitä ja ovat harvoin väärin. Sitä
paitsi on kohtuutonta vaatia ihmiseltä sellaista, mihin hänellä ei sillä
hetkellä ole edellytyksiä.
Kaikki
eivät voi olla surevalle turvallisia olkapäitä ja superauttajia.
Suostuttuani katsomaan oman surutyöni vaiheita huomaan,
että niiden hahmottaminen auttaa kuitenkin ymmärtämään, mitä olen käynyt, tai olen käymässä läpi - ei mitä
minun pitäisi käydä läpi.
Jo sen käsittäminen, että suru on elämään kuuluva prosessi, joka johtaa
sovintoon, eikä vain päättymätön tila, on omiaan tuomaan lohtua.
Muistan
aina ystäväni ja opettajani , nyt edesmenneen, Martti Lindqvistin sanat: ” Olet
oikeasti elänyt, koska sinulla on surtavaa.”
