sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Suru on kotinsa menettänyttä rakkautta



        SURU ON KOTINSA MENETTÄNYTTÄ RAKKAUTTA

Viime kuukausina  olen saanut lukea jatkuvasti lehtien sivuilta toinen toistaan järkyttävimmistä onnettomuuksista ja tapahtumista, jotka ovat koskettaneet satojen ja jopa tuhansien ihmisten elämää. 
Tämä saa minut kirjoittamaan surusta - tunteesta, joka on meille kaikille niin tuttu ja samalla niin tuntematon, pelottava ja samalla niin mukaansa vievä.

Sureminen on ihmiselle todella raskasta työtä. Sille on annettava rauhaa, aikaa ja tilaa, jossa mitkään käskyt ja yllykkeet eivät häiritse sitä, mikä ihmisen sisällä tapahtuu. Sen täytyy saada tapahtua kätkössä.
Sitä ei saa medikalisoida eli tehdä sairaudeksi, jota pitää ”pakkohoitaa”.
Ja se tapahtuukin vain kätkössä, piilossa. 
Ihminen vaeltaa kuin savuisessa, usvaisessa laaksossa, jossa usva tarttuu silmän pintaa tehden siihen ikään kuin kalvon, joka estää näkemästä kunnolla. On vain edettävä eteenpäin omaan tahtiin tietämättä itsekään mitä tapahtuu.
Miksi se on niin raskasta työtä? Koska siinä syntyy uutta...

Surutyöstä puhutaan yleensä vain kuoleman yhteydessä.
Minun mielestäni kaikki elämän menetykset kutsuvat meitä jonkinasteiseen surutyöhön:
Lapsen lempilelun rikkoutuminen; koulunvaihto; muistoesineen katoaminen; paikkakunnalta muutto; menetetty terveys; avioero; ohitettu seksuaalisuus; täyttymätön unelma; syli, johon ei koskaan päässyt; ystävä, joka hylkäsi; perheyhteys, jota ei koskaan ollut.

Suuret menetykset näyttävät vaativan ainakin vuoden ja usein paljon enemmän aikaa, ennen kuin löydämme sisäisen suostumisen menetyksiin ja voimme sovinnolla luopua menetyksistä.

Itseäni on  ärsyttänyt se, että jopa surutyöstä tehdään kaavoja ja diagrammeja. Ikään kuin olisi olemassa joku oikeaoppisesti läpikäytävä luopuminen, johon voi kirjiottaa käteviä tee-se-itse-oppaita.

Ei ole mitään yhtä oikea ohjeistoa lähimmäisen surun kohtaamiseksi, vaan yleensä spontaanius, aitous ja intuitionsa noudattaminen  ovat tärkeitä ja ovat harvoin väärin. Sitä paitsi on kohtuutonta vaatia ihmiseltä sellaista, mihin hänellä ei sillä hetkellä ole edellytyksiä.

Kaikki eivät voi olla surevalle turvallisia olkapäitä ja superauttajia.

Suostuttuani  katsomaan oman surutyöni vaiheita huomaan, että niiden hahmottaminen auttaa kuitenkin ymmärtämään, mitä  olen käynyt, tai olen käymässä läpi - ei mitä minun pitäisi käydä läpi. 

Jo sen käsittäminen, että suru on elämään kuuluva prosessi, joka johtaa sovintoon, eikä vain päättymätön tila, on omiaan tuomaan lohtua.

Muistan aina ystäväni ja opettajani , nyt edesmenneen, Martti Lindqvistin sanat: ” Olet oikeasti elänyt, koska sinulla on surtavaa.”




tiistai 1. joulukuuta 2015

Parisuhde ihmistä kasvattavana systeeminä

Moni on miettinyt elämänsä aikana, mikä parisuhde oikein on ja mitä parisuhderakkaus oikein on.
Näitä kysymyksiä varten olen tänään aloittanut blogini ja pyrin päivittelemään asiaa sivuavia juttuja.

Tästä se lähtee!!


Parisuhde kasvattaa ihmistä

1. Parisuhde ja työ

Vastoinkäymisten voittaminen yhdessä yhdistää ja antaa varmuutta eteen tulevien ongelmien selvittämissä ja on selvää, että tämä pätee yhtä hyvin parisuhteessa kuin työyhteisössä. Voidaan todeta, että molemmissa pärjää samoilla säännöillä.
Vielä tänäkin päivänä on totuttu pitämään perhe-elämää ja työelämää toistensa kilpailijoina. Mietitään ahmaiseeko työelämä kaiken muun elämän ja pitääkö meidän uhrata työelämän hyväksi muut elämänarvot.

Energinen, hyvä parisuhde nostaa ihmisen itsearvostusta ja se ei voi olla heijastumatta työelämään. Molemmat tukevat parhaimmillaan ihmisen hyvinvointia ja ovat tasapainossa ollessaan tukevat kumppaneiden itsetuntoa, lisäävät itsenäisyyttä ja antavat mahdollisuuden henkilökohtaiseen osaamiseen.
Sekä työelämässä että parisuhteessa menestyminen vaatii samoja asioita: Sanoja, tekoja, yhteistä suunnittelua, ideoita, parempia ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Kaikki ne opitaan harjoittelemalla.
Muun muassa professori Kaarina Määttä on listannut sääntöjä, jotka sopivat sekä parisuhteen että työelämään:

1.    Asioiden tärkeysjärjestyksen tulee näkyä myös ajankäytössä
2.    Myös parisuhde vaatii aktiivisuutta, luovuutta ja uutteruutta
3.    Molemmat elämänalat vaativat sitoutumista, keskittymistä ja omistautumista
4.    On pystyttävä sietämään arkea ja sen rutiineja
5.    Menestys vaatii sinnikkyyttä, rohkeutta ja itsekuria
6.    Molemmissa täytyy hyväksyä muutoksia ja kehittyä
7.    Molemmat vaativat ristiriitojen ratkaisutaitoa ja stressin sietoa

 2. Työ- ja toimintakykyä ylläpitävä ja toimintakykyä edistävä parisuhderakkaus

Parisuhteen solmiminen on valinta, joka tavallisesti perustuu rakastumiseen ja kiintymykseen. Toiseen rakastutaan sellaisena kuin hänet nähdään ja koetaan todellisuudessa ja toiveissa. Suhde voidaan solmia myös toisten tiedostamattomien puolien kanssa perustuvaan salaiseen sopimukseen sitoutuen.  Nainen ja mies ikään kuin jatkavat omassa lapsuuden perheessään keskenjääneitä asioita, omaa kasvua - omaa yksilöitymistä.  Kumppaneista tulee toistensa tarpeiden ja ristiriitojen työstäjiä. 

Rakkaus on mysteeri ja tuskin mikään inhimillisen kokemuksemme alue on niin monikasvoinen kuin se on.   Siihen liittyy perustarve yhteydestä toiseen, suhteeseen, jossa voi saada ja antaa, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Rakkaus on elämänvietti, joka varustaa ihmisen rohkeuden, toimintatarmon, helläsydämisyyden ja anteeksiantavan myötätunnon yhdistelmällä. Tunteita ja rakkautta verrattaessa huomataan, että rakkaus tapahtuu ja tunteet omataan. Tunteiden voidaan sanoa asuvan ihmisessä, mutta ihminen asuu rakkaudessa eli se ei ole meissä sisällä, vaan se on meidän välillä – Minän ja Sinän välillä. Se on minun vastuuntunnetta Sinusta ja tähän rakentuu kaikkien rakastavien yhdenvertaisuus.

Rakkaus lisää elämänhalua ja sitä kautta hyvinvointiamme.  Rakkaus on sitä, että ihminen antaa osan itseään, sitä mikä on hänelle kaikkein rakkainta ja kaikkein arvokkainta; sallii toisen päästä osalliseksi ymmärrystään, ilojaan, harrastuksiaan, huumoriaan, surujaan – osalliseksi omaa elämäänsä. Rakkaus mahdollistuu vastavuoroisessa ja molemminpuolisuudessa, jossa erillisyys ja kiintymys vuorottelevat.  Se on kokemus, joka ilmenee emootioina, tunteina, asenteina, suhtautumisena ja tekoina suhteessa toiseen ja itseen.

Meissä on paljon sellaista, mikä vielä meille itsellemmekin on salaisuutta, mutta eläessämme vuorovaikutuksessa toisen kanssa, voimme kasvaa sellaiseksi, mitä emme vielä ole. Meillä on mahdollisuus tulla itsenäisiksi yksilöiksi, jotka ottavat päätöksissään huomioon toisten edut, mutta eivät tee päätöksiään pakotettuna.
Ajatukset rakkaudesta kuvaavat ihannetta, johon pyritään, mutta joka elämän arjessa joutuu monenlaisten paineiden kuormittamaksi.  Ihanteena voi ajatella, että rakkaussuhde on kuin syli, jossa voi levähtää, saada tarvittaessa lohdutusta, olla oma itsensä ja jossa voi kasvaa - yksilöityä. Rakkaus koetaan suhteessa, mutta se palaa jokaisen subjektiiviseksi kokemukseksi, joka integroituu ihmisen sisäiseksi voimavaraksi.  Näin elämässä kiinni oleminen ja erilaiset luopumiset helpottuvat.

Elisabeth Kubler-Ross on sanonut: " Kun kohtaat oman kuolemasi, vain se rakkaus, jonka olet antanut ja saanut, vain se merkitsee, kaikki muu, kaikki saavutukset ja taistelut, kaikki unohtuu muistoissasi".
Parisuhteessa, samoin muissa suhteissa ryhmät mukaan lukien, on aina tarve tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, kaikkine puolineen.  Nämä torjutut puolet pyrkivät hyvin nopeasti suhteen solmimisen jälkeen tulemaan esiin.  Onko voinut kokea mielihyvää, ilman että on tarvinnut pelätä mollatuksi tulemista, vai onko voinut pettyä ilman, että on tarvinnut kokea hyljätyksi tulemista. 

Parisuhderakkaudessa toinen, jonka olemme idealisoineet tietynlaiseksi, väistämättä aiheuttaa pettymyksiä. Nämä pettymykset koetaan useimmiten arkielämässä erilaisina kommunikaatiovaikeuksina. Parisuhteen todellisena toiveena on toisen kohtaaminen. Kohtaamisessa ei ole kyse monologista, vaan dialogista, jossa antaudutaan kommunikaatioon emotionaalisella tasolla.  Rohkeutta pettyä itseen ja toiseen ilman, että se aiheuttaa tunnetta hylätyksi tulemisesta ja siitä, että joutuu vain toisen käyttöön.  Toimivassa parisuhteessa hyväksytään erillisyys sekä oikeus omiin ja toisen tarpeisiin, nautintoon ja iloon uskaltautuminen yhteisten kokemusten ja ymmärtämisen kautta.
Tässä tulee esiin se totuus, että parisuhteen ydin ei ole harmonia vaan alati paikkaansa etsivä tasapaino, joka takaa uudelleen arvioinnin ja muutoksen suhteen aikana.
Epäterveissä suhteissa ylläpidetään harmoniaa toistamalla pakonomaisesti ratkaisuja, jotka ovat olleet aikaisemmin tehokkaita. Tilanteet ovat kuitenkin olleet erilaisia.

Parisuhteen ytimessä on eroottinen ja intiimi seksuaalisuhde.  Eri elämänvaiheissa ja suhteen muuntuessa seksuaalisuus painottuu eri tavalla ja vaihtelee. Hyvä seksuaalisuhde tukee rakkautta ja muodostaa suhteeseen kantavan voiman, jonka varassa suhteen muut prosessit voivat toteutua.  Huonosti toimiva ja turhauttava seksuaalisuhde murentaa luottamusta ja heijastuu myös muille elämänalueille.

3. Intiimiys parisuhteessa

Parisuhteen onnistumisen edellytyksenä on molempien kumppaneiden erillistyminen omaksi itsekseen. Tämä mahdollistaa suhteen intiimiyden. Intiimiydellä tarkoitetaan tässä sitä, että voi tuntea itsensä toisen läsnä ollessa. Tämä edellyttää omaksi itseksi tulemista.

Intiimiys edellyttää:

  1. Itsensä selkeää tuntemista tärkeän kumppanin läheisyydessä
  2. Kykyä säädellä omaa ahdistusta
  3. Kykyä olla ylireagoimatta kumppanin ahdistukseen ja ylireagointeihin
  4. Halukkuutta kestää kipua ja kasvua

Näin saavutettu intiimiys saattaisi kuulostaa: ” Minä haluan, että sinä tunnet minut ennen kuin kuolen. Minä haluan jakaa kanssasi päiväni, jotka olisivat muutoin tarkoituksettomia. Olisi mukavaa jos olisit samaa mieltä kanssani, ihanaa jos pitäisit minusta. Eritoten haluan tietää, että joku todella tuntee minut ja mitä olen. Enemmän kuin pelkään sinun hylkäämistäsi, minä pelkään, etten pääse koskaan kuolevaisuuteni yli. Kuolevaisuuteni, joka erottaa minut sinusta ja muista. Pidän huolen omista tunteistani. Tunne sinä vain minut – ja minun seksuaalisuuteni.”

Intiimiys ei ole aina tyynnyttävää ja se ei aina tunnu mukavalta. Se on kuitenkin sitä, miten menemme niiden ihmisten luo, joiden kanssa haluamme olla.

Hyvältä tunteminen vaatii rohkeutta. Päinvastoin kuin ajatellaan, meidän on helpompi tuntea ”pahalta”. Tämän osoittaa jo se, että jos ”hyvältä tunteminen” olisi helpompaa, onnellisia ihmisiä olisi enemmän. Onnettomana oleminen vaatii paljon vähemmän kuin onnellisena oleminen. Onnellisena oleminen vaatii rohkeutta olla taipumatta elämän tuottamien pettymysten ja turhautumien edessä.

Rakkaus ei ole heikkoja varten, se ei ole lapsia varten. Jokaisen hyvän parisuhteen lopputulos on se, että kumppani hautaa toisen kumppanin. Tätä tarkoittaa rakastaminen elämän ehdoilla. Kuinka monella meistä on voimaa sanoa: ”Kipu silloin on mielihyvää nyt.”