Suru on kotinsa menettänyttä rakkautta

        SURU ON KOTINSA MENETTÄNYTTÄ RAKKAUTTA

Viime kuukausina  olen saanut lukea jatkuvasti lehtien sivuilta toinen toistaan järkyttävimmistä onnettomuuksista ja tapahtumista, jotka ovat koskettaneet satojen ja jopa tuhansien ihmisten elämää. 

Tämä saa minut kirjoittamaan surusta - tunteesta, joka on meille kaikille niin tuttu ja samalla niin tuntematon, pelottava ja samalla niin mukaansa vievä.

Sureminen on ihmiselle todella raskasta työtä. Sille on annettava rauhaa, aikaa ja tilaa, jossa mitkään käskyt ja yllykkeet eivät häiritse sitä, mikä ihmisen sisällä tapahtuu. Sen täytyy saada tapahtua kätkössä.

Sitä ei saa medikalisoida eli tehdä sairaudeksi, jota pitää ”pakkohoitaa”.

Ja se tapahtuukin vain kätkössä, piilossa. 

Ihminen vaeltaa kuin savuisessa, usvaisessa laaksossa, jossa usva tarttuu silmän pintaa tehden siihen ikään kuin kalvon, joka estää näkemästä kunnolla. On vain edettävä eteenpäin omaan tahtiin tietämättä itsekään mitä tapahtuu.

Miksi se on niin raskasta työtä? Koska siinä syntyy uutta...

Surutyöstä puhutaan yleensä vain kuoleman yhteydessä.

Minun mielestäni kaikki elämän menetykset kutsuvat meitä jonkinasteiseen surutyöhön:

Lapsen lempilelun rikkoutuminen; koulunvaihto; muistoesineen katoaminen; paikkakunnalta muutto; menetetty terveys; avioero; ohitettu seksuaalisuus; täyttymätön unelma; syli, johon ei koskaan päässyt; ystävä, joka hylkäsi; perheyhteys, jota ei koskaan ollut.

Suuret menetykset näyttävät vaativan ainakin vuoden ja usein paljon enemmän aikaa, ennen kuin löydämme sisäisen suostumisen menetyksiin ja voimme sovinnolla luopua menetyksistä.

Itseäni on  ärsyttänyt se, että jopa surutyöstä tehdään kaavoja ja diagrammeja. Ikään kuin olisi olemassa joku oikeaoppisesti läpikäytävä luopuminen, johon voi kirjiottaa käteviä tee-se-itse-oppaita.

Ei ole mitään yhtä oikea ohjeistoa lähimmäisen surun kohtaamiseksi, vaan yleensä spontaanius, aitous ja intuitionsa noudattaminen  ovat tärkeitä ja ovat harvoin väärin. Sitä paitsi on kohtuutonta vaatia ihmiseltä sellaista, mihin hänellä ei sillä hetkellä ole edellytyksiä.

Kaikki eivät voi olla surevalle turvallisia olkapäitä ja superauttajia.

Suostuttuani  katsomaan oman surutyöni vaiheita huomaan, että niiden hahmottaminen auttaa kuitenkin ymmärtämään, mitä  olen käynyt, tai olen käymässä läpi - ei mitä minun pitäisi käydä läpi. 

Jo sen käsittäminen, että suru on elämään kuuluva prosessi, joka johtaa sovintoon, eikä vain päättymätön tila, on omiaan tuomaan lohtua.

Muistan aina ystäväni ja opettajani , nyt edesmenneen, Martti Lindqvistin sanat: ” Olet oikeasti elänyt, koska sinulla on surtavaa.”